Aaltojen takana jos onkin pelkkää aavaa
vain vettä sameaa
Vain rannattomuus vailla kallioita, hiekkaa
ja vailla satamaa
Minne laivat on kadonneet
tyhjyyteen seilanneet
Ne satumaitaan onko koskaan tavoittaneet
Nyt mieli rauhoitu, kun lempeät on laineet
ja mieti minne meet
*Minne maailma kuljettaa
ja tuuli taivuttaa
Mikä on tarkoitus ja missä määränpää
Jos huomaamattasi sä oletkin jo siellä
Jos oot jo perillä
Kenen on haaveet joiden vuoksi päiväs uhraat
ja kelle työsi teet
Jos rakastat, sä miksi pelokkaasti kuiskaat
ne tunteet heränneet
Kuinka helposti jälkeen jää
niin monta ystävää
kun almanakkaan eksyy aina tärkeämpää
Missä on poukamas ja minne sammuu kaipuu
ja sydän rauhoittuu
*Minne maailma kuljettaa..
Löytöretkellä täällä näin
käy laivat kiirehtäin
niin väsytetyin purjein sitä jotakin päin
Ne kuolinvuoteella kun vasta henkiin herää
ja hetken hengittää
*Minne maailma kuljettaa…
Hitsi kun tuntuukin kylmältä kunnon pakkaset. Oman elämän miettiminen on aina vaan jatkunut. Miehen kanssa pitäisi puhua mutta rohkeus ei vaan riitä. Töissä onneksi on mukavaa, uusia haasteita on näköpiirissä ja muutenkin odotan innolla mitä tuleman pitää. Positiivisuuskamppanja on ainakin vielä voimassa. Ihania asioita täytyy löytää arjesta – eikä se edes ole vaikeaa. Sen erään työkaverin panos on yllättävän suuri. Tuntuu ihanalta olla tässä iässä välillä ihan teininä – haaveilla hassuja, huomata hymyilevänsä ilman syytä. Ja ilman huonoa omaatuntoa! Jokaisen ”keski-ikäisen” pitäisi välillä koittaa tätä olotilaa 🙂
Luulen että lopetan myös hetkeksi kotiasioiden miettimisen – jospa siinäkin tulee selvyys ihan itsessään. Eikö asioilla ole tapana mennä loppujen lopuksi ihan hyvin. Jospa nuo kotiasiatkin muuttuvat hyviksi kun lopettaa turhan valittamisen. Eletään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä huominen tuo tullessaan. Nautitaan siitä mitä on. Ehkä se ei kanna loppu elämän mutta ei se tällä turhalla jahkaamisellakaan muutu.
Olen tehnyt paljon uuden vuoden lupauksia 🙂 No kaikkihan tietää noiden lupauksien kestävyyden mutta yritetään. Tärkein lupaus on olla onnellinen. Ei elämä ole yhtä hammasten kiristystä, se on juuri sellainen millaiseksi sen teen. Kotona on ensi viikonloppuna tarkoitus puhua Miehen kanssa aikuisten asioista. Mietitään nyt yhdessä miten tästä jatketaan. Etukäteen asia pelottaa mutta nyt on sen aika. Töissä on kivaa. Hommat (..ja seurakin..) on tosi mukavat. En olisi uskonut, että joskus vielä sanon aamulla ”On mukava tulla töihin”. Tietysti tuohon voi työkaverillakin olla osuutta 🙂 No ei vainkaan. Olen päättänyt jättää kaiken negatiivisen murehtimisen vähemmälle ja alkaa elää. Miten – sitä en vielä tiedä.
Onneksi joulu on ohi. Paljon olen miettinyt asioita – silti kaikki vastaukset puuttuvat. Ketään en haluaisi loukata. Silti jotain muutosta on ihan selkeästi ilmassa. Luulen, että Mieskin on huomannut muutoksen. Ja jotenkin toivon, että kun asia saadaan puhuttua, se on helpotus molemmille. Nämä reilu 20v on ollut ihanaa aikaa mutta nyt on aika mennä eteenpäin -yksin. Tavallaan jo odottaa sitä, että on vastuussa vain itsestään. Toisaalta pelottaa yksinäisyys. Tilanne tietysti on helpompi kun ei ole lapsia, voi olla itsekäskin. Enkä epäile sekunttiakaan että Mies ei pärjäisi – pelko kai kuitenkin on pärjäänkö minä. Valitettavasti ystävien turvaverkko tulee olemaan tosi ohut, ehkä jopa olematon. Toisaalta voi remontoida elämän ihan oman näköiseksi, eiköhän niitä ystäviäkin löydy…
Elämäni ihan ensimmäinen blogi. Tätä ei itseasiassa ole tarkoitettu edes kenellekkään luettavaksi – onpahan lähinnä päiväkirjamainen otos erään yksinäisen ihmisen tunnoista.
Syy miksi tätä aloitin kirjoittamaan oli tarve tehdä elämästäni välitilinpäätös. Ikää on jo 40+ ja olen pysähtynyt oikeasti miettimään, mitä elämältä haluan – ja mitä olen jo saanut. Kaipa tämä on myös jotain purkautumista tämän hetken tyytymättömyyteen tms. Valitettavasti olen lujaa oppinut olemaan puhumatta asioista ”ystäville” mutta jospa näin kirjoittamalla saisi jotain selkeyttä.
Yli 20 vuotta parisuhteessa tuntuu juuri nyt kauhean turhalta. Mies jonka kanssa elän on kaikin puolin hyvä – mutta ei omasta rakkaasta pitäisi sanoa vain hyvä. Mikään ei ole huonosti ja silti kaikki. Arki kulkee päivästä ja vuodesta toiseen tasaisesti, ilman ala- ja ylämäkiä. Ei se näin voi olla. Lähtemistä olen nyt miettinyt enemmän ja vähemmän vuoden verran. Mutta kuinka asian saisi sanottua. Eihän meillä ole mikään pielessä. Vain se kipinä puuttuu. Kipinä jonka olin jo unohtunut iski lujaa tässä taannoin. Mitään kaduttavaa ei ole tapahtunut mutta tuntui ihanalta TUNTEA jotakin. Varma on, että tämä kipinä ei koskaan tule liekkiin syntymäänkään – kyseessä on naimisissa oleva perheellinen mies. Mutta hetken on tuntunut ihanalta tuntea jotakin – vaikka ihan mahdotontakin. Kyseessä on perinteisesti 🙂 työkaveri ja olemme yhteydessä tavalla tai toisella viikottain. Se hymy ja lämpö joka tulee aina kun näemme. Sen tunteen voi hyvin piilottaa jonnekin sisälle ja sen avulla taas jaksaa seuraavaan kertaan.
Onko tämä nyt keski-iän kriisi – ken tietää. Jotain uutta joka tapauksessa haluan. Haluan toteuttaa haaveet mitkä vielä on toteutettavissa. Ne eivät Miehen kanssa tule onnistumaan joten jotakin täytyy muuttaa. Olen aina vannonut, että en ole se ihminen joka elää sitku-elämää. Silti tässä sitä ollaan.
