Joulun aikaa
Elämäni ihan ensimmäinen blogi. Tätä ei itseasiassa ole tarkoitettu edes kenellekkään luettavaksi – onpahan lähinnä päiväkirjamainen otos erään yksinäisen ihmisen tunnoista.
Syy miksi tätä aloitin kirjoittamaan oli tarve tehdä elämästäni välitilinpäätös. Ikää on jo 40+ ja olen pysähtynyt oikeasti miettimään, mitä elämältä haluan – ja mitä olen jo saanut. Kaipa tämä on myös jotain purkautumista tämän hetken tyytymättömyyteen tms. Valitettavasti olen lujaa oppinut olemaan puhumatta asioista ”ystäville” mutta jospa näin kirjoittamalla saisi jotain selkeyttä.
Yli 20 vuotta parisuhteessa tuntuu juuri nyt kauhean turhalta. Mies jonka kanssa elän on kaikin puolin hyvä – mutta ei omasta rakkaasta pitäisi sanoa vain hyvä. Mikään ei ole huonosti ja silti kaikki. Arki kulkee päivästä ja vuodesta toiseen tasaisesti, ilman ala- ja ylämäkiä. Ei se näin voi olla. Lähtemistä olen nyt miettinyt enemmän ja vähemmän vuoden verran. Mutta kuinka asian saisi sanottua. Eihän meillä ole mikään pielessä. Vain se kipinä puuttuu. Kipinä jonka olin jo unohtunut iski lujaa tässä taannoin. Mitään kaduttavaa ei ole tapahtunut mutta tuntui ihanalta TUNTEA jotakin. Varma on, että tämä kipinä ei koskaan tule liekkiin syntymäänkään – kyseessä on naimisissa oleva perheellinen mies. Mutta hetken on tuntunut ihanalta tuntea jotakin – vaikka ihan mahdotontakin. Kyseessä on perinteisesti 🙂 työkaveri ja olemme yhteydessä tavalla tai toisella viikottain. Se hymy ja lämpö joka tulee aina kun näemme. Sen tunteen voi hyvin piilottaa jonnekin sisälle ja sen avulla taas jaksaa seuraavaan kertaan.
Onko tämä nyt keski-iän kriisi – ken tietää. Jotain uutta joka tapauksessa haluan. Haluan toteuttaa haaveet mitkä vielä on toteutettavissa. Ne eivät Miehen kanssa tule onnistumaan joten jotakin täytyy muuttaa. Olen aina vannonut, että en ole se ihminen joka elää sitku-elämää. Silti tässä sitä ollaan.
